Jo Nesbø - Panssarisydän

Olen lukenut koko Jo Nesbøn Harry Hole -sarjan, ja oppinut ennakoimaan kirja kirjalta paremmin ne käänteet ja harhautukset, joilla Nesbø lukijaansa hämää. Hän on taitava, mutta kaava tapaa toistaa kuitenkin sen verran itseään, että Panssarisydämessä tiesin murhaajan nimen jo hyvissä ajoin. Hymähtelin jalat pöydällä omalle nokkeluudelleni ja ahmin suolapähkinöitä, kunnes tajusin, että Nesbø oli vienyt minua taas kuin pässiä narussa. Perkeleen turska kirjoitti ensin vajaat seitsemänsataa sivua ihmismielen liikkeiden ennakoitavuudesta, ja veti sen jälkeen maton jalkojeni alta osoittamalla, että tiesi tarkalleen mihin syöttiin tartun ja mitkä arvaan syöteiksi.

Loppukohtausten kirjoittamisessa Jo Nesbø ei sen sijaan ole aivan samalla tasolla juonenpunonnan kanssa. Hänen loppukohtauksensa ampuvat lähes joka kerta amerikkalaisittain yli, ja tuovat pahimmillaan mieleen jonkin Terminator-elokuvan loppukohtauksen. Se on sikäli erityisen harmillista, että niiden takia kirjojen uskottavuudesta häviää suuri siivu. Jo itse päähenkilökin on kliseisyytensä takia suvaittavuuden rajoilla, mutta sen voi vielä antaa anteeksi, koska Nesbøn teksti on muuten niin nerokasta. Loppukohtaukset taas ylittävät sietokyvyn rajan, kun likimain tavarajunan alle jääneet ja päähän ammutut hahmot vetelevät vielä karatepotkuja.

Panssarisydämen loppukohtaus ei ole Nesbøn huonoin, mutta eittämättä siihenkin ollaan pedattu hyvän ja pahan kaksintaistelulle hieman turhan kaunis auringonnousu. Muilta osin kirja on taas sikäli ilahduttava, että tuntuu kuin Nesbø olisi päässyt jälleen Pelastajan ja Lumiukon jälkeen kunnon vauhtiin. Ei Panssarisydän ehkä Nesbøn kaikkein paras kirja ole, mutta kärkipäähän tämä Norjan lumiseen vuoristomaisemaan ja Kongoon sijoittuva teos kuitenkin menee.

Fiskars

Olen ajanut joskus vuosia sitten Fiskarsin läpi, ja muistin alueen näyttävän varsin viehättävältä. Sitä en kuitenkaan muistanut, että alue oli sellainen keidas kuin on. Vehreyden takia tuntui siltä, kuin olisi yhtäkkiä tipahtanut paria tuhatta kilometriä etelämmäs.

Muutoksia sanavarastossa

Balanssissa ollaan, kun sanavarasto on rikastunut tänä kesänä syöksyvirtauksella, joka oli aiemmin varsin tuntematon käsite. Korruption merkitystä ei taas tunnu muistavan enää juuri kukaan.

Lauri Puintila - Kaappari Lamminparras

Vuonna 1978 taloudelliseen ahdinkoon joutunut oululainen liikemies Aarno Lamminparras teki jotain, mitä kukaan muu ei ollut saanut vielä Suomessa päähänsä. Hän kaappasi Finnairin lentokoneen ja lenteli sillä vajaan vuorokauden verran täysin päättömästi. Oulusta Helsinkiin, Helsingistä Ouluun ja sitä rataa. Hän vapautti koneesta miehet ja piti naiset, pois lukien äidit ja lentoemäntä, josta hän ei pitänyt. Lamminparras vaati valtiolta suuret lunnaat, jotka hän halusi ohjattavan tapahtumiin nähden täysin idioottimaisiin kohteisiin. Ja virkamiehet juoksivat. He vastasivat kaikkiin Lamminpartaan vaateisiin aina viimeistä viskipulloa ja vuorokauden pituista kotilomaa myöten. Tosin, loma meni hieman käsille, kun Lamminpartaan piti suuressa neroudessaan ruveta hieromaan kotoaan käsin autokauppoja, koska hänen mielestään vaimon piti saada Datsun.

Lauri Puintila onnistuu kuvailemaan kirjassaan hyvin sen hetken, kun Lamminparras istuu koneen ohjaamossa pyssy taskussaan, muttei ole vielä ottanut ratkaisevaa askelta. Siihen hetkeen sisältyy tunnetta ja samastuttavuutta, mutta muilta osin kaapparin toimintaa kuvataan sen verran tragikoomiselta kantilta, että kirjaa lukiessa on helppoa unohtaa kyseessä olevan vakavan asian. Oikeastaan ainoat, joilla homma tuntuu olevan koko ajan kunnolla näpeissä, ovat lentokoneen henkilökunnan edustajat. He kun joutuvat välillä jopa hieman jelppaamaan Lamminparrasta, jotta kukaan ei menettäisi henkeään vahingossa, ja että kaappaus etenisi edes hieman siten, miten oikeat kaappaukset yleensä etenevät.

John Fante - Tomu tietää

Kaikkien kuulemieni kehujen perusteella en malttanut pihdata Charles Bukowskin innoittajan ja Dan Fanten isän kirjaa Tomu tietää suunnitelmieni mukaisesti ensi kesään, vaan aloitin sen heti.

Seuraajiaan kunniallisemmin kirjoittavan John Fanten kirja osoittautui kuitenkin hienoiseksi pettymykseksi. Suurimpana syynä oli runollisuus, joka ei ainakaan minun kapasiteetillani antanut tarinalle mitään lisää, vaan toi ennemminkin vähän sellaisen tunteen, kuin olisi lukenut kahta tyystin erilaista kirjaa ristiin. Niin pitkään kuin kaunopuheisuus pysyi aisoissa, säilyi myös tarina vetävänä ja samastuttavana, mutta siinä vaiheessa kun maissipellolla lenteleville pääskysille alettiin syöttää kaipausta, tuli tekstistä olo, kuin kirjailija ei olisi pitänyt itseään riittävän taiteellisena, ellei olisi kirjoittanut jotain yliampuvan vertauskuvallista.

Hyvää Tomu tietää -kirjassa oli puolestaan sama piirre, joka tekee myös nuoremman Fanten kirjoista niin hienoja. Kyky kirjoittaa ihmisistä poikkeuksellisen elävästi. Vaikka henkilöt olisivat olemuksiltaan hyvinkin erikoisia, osaa John Fante kuljettaa lukijan silti askeleen verran lähemmäs heitä. Hahmot ovat sellaisia, että jollain tasolla heille kaikille luo mielessään jonkinasteisen oman tarinan kirjan päätyttyä. Tomu tietää toimii myös loistavana matkana Los Angelesiin, sillä kirjan sivuilta voi haistaa Tyynen valtameren ja rannan hiekan jopa voimakkaakkaammin, kuin hänen poikansa kirjoista, joissa tuoksu on myöskin varsin voimakas.

Nessbeal - Ne2s

Yleisesti kai ajatellaan, että toisen albumin tekeminen on artistille kaikkein haastavinta. Nessbealin kohdalla suurin kompastuskivi näyttäisi kuitenkin olevan kolmas levy.

Pidän pariisilaisen Nessbealin edellistä Rois Sans Couronnea yhtenä kaikkien aikojen parhaista rap-levyistä, johon verrattuna uusi Ne2s on valtava floppi. Eivät Ne2s:n biisit totaalisen huonoja ole, mutta eivät myöskään mitään sen suurempia. Levyltä puuttuvat lähes täysin edellisen levyn tyylikkäät melodiat, voima, tunnelma ja sielukkuus, jota Ne2s:lle tuntuu yritetyn änkeä lähinnä väkisin. Edes Nessbealin persoonallinen ääni ei pääse levyllä kunnolla oikeuksiinsa.

Jotenkin olen ollut aistivinani ranskisräpissä myös sellaisen trendin, että joko sen arvostuksen nousu maailmalla, tai sitten sosiaaliset mediat, ovat alkaneet vaikuttaa siihen ennätyksellisen nopeasti. Ranskalaisartistit tuntuvat tekevän yhä enemmän yhteistyötä ydysvaltalaisten kollegojensa kanssa, mikä on sinänsä ihan hieno juttu, mutta kun tuntuu, että oppi kulkee juuri nyt hieman väärään suuntaan. Aiemmin ranskalainen rap kuulosti ranskalaiselta rapilta, jota oltiin sävytetty eri etnisillä vaikutteilla, mutta nyt se on alkanut mennä enemmän globaalin rnb-popin suuntaan, jossa itse ranskalaisuus on enää pienenä lisämausteena. Tämä tuntuisi olevan myös yksi Ne2s:n suurimmista ongelmista. Levy ei kuulosta siltä, miltä se oikeasti kuulostaa, vaan melkein siltä, miltä sen pitäisi kuulostaa.

Dan Fante - Pönttö

Pakko kehua Dan Fanten Pönttöä vielä ennen kuin kesä on kokonaan ohi. Los Angelesin lämpimiin iltoihin ja valtameren tuoksuun sijoittuva kirja kun on ainakin itselleni parhaimmillaan näin loppukesällä. Se kertoo lievästi romantisoitua alkoholismia vastaan painivasta miehestä, joka päätyy toipilaskaveriensa seuraksi tietokonefirmaan puhelinmyyjäksi. Samalla työpaikalla toimii myös kuumaverinen ja viehättävä nainen, jonka seurassa päähenkilö Bruno Dante ajautuu tekemään erikoisia päätöksiä ja perumaan niitä.

Tyylilliseti John Fanten poika kuuluu hyvinkin pitkälti samaan kastiin ironisen Charles Bukowskin kanssa. Hän kirjoittaa nerokkaan lyhyitä ja yksinkertaisia lauseita, jotka ovat pienuudestaan huolimatta täynnä näkymättömiä elementtejä. Molemmilla kirjailijoilla on oma alkoholismiin taipuvainen alteregonsa, joista Bruno Dante pytyy pitämään nauhat aavistuksen verran paremmin näpeissään ja käyttäytymään muutenkin korrektimmin kuin Bukowskin Henry Chinaski.

Pöntöstä on syytä nostaa sopivan koruttoman tekstin lisäksi esiin myös se, että Dan Fante on saanut loihdittua kirjansa hahmoille jotenkin poikkeuksellisen inhimilliset luonteet. Hän ei selitä hahmojaan puhki, mutta silti valtaosa on niin samastuttavia, että jopa heidän mainitsematta jääviin ilmeisiinsäkin tulee kiinnitettyä huomiota. Romanttiseksi kirjaksi Pönttöä ei voi missään nimessä sanoa, se on kaukana siitä, mutta siltikin Fante on kirjoittanut parilla viimeisellä lauseellaan kirjaansa lopun, joka on huomattavan kaunis, mutta silti linjassa kaiken aiemman kanssa.

Kent - En Plats I Solen

Kent kuulostaa jälleen uudelta. Se on yhdistänyt tuoreella En Plats i Solenilla kaksi edellistä tyyliään, ja astunut samalla askeleen täysin uuteen suuntaan. Elektro-Kentistä jäi jäljelle modernius ja aiempaa hillitymmin käytetyt efektit, kitaravalliajoilta mukana ovat klassinen melodisuus ja inhimillisyys. Lopputuloksena bändi kuulostaa taas musikaalisemmalta ja jollain tavalla kai paremmalta kuin koskaan. Totaalinen paluu kitara-aikoihin kun olisi saattanut tuntua sittenkin hieman vanhan toistolta.

En Plats I Solen on ehkä Kentin tunteellisin levy koko 2000-luvulla, vaikkei se varsinaisesti melankolinen olekaan. Sillä on omat elokuun punaisilta illoilta tuntuvat kappaleensa, kuten Varje Gång Du Möter Min Blick, Team Building ja Passagerare, mutta myös railakkaammat alkupään biisit ja Gamla Ullevi, joiden ansiosta kokonaisuus ei jää laahaavaksi. Sellaisia pikku aarteita ja koukkuja, joita Kent tapasi joskus kappaleisiinsa kätkeä, ei En Plats I Solenilla juurikaan ole, mutta kappaleet ovat silti sellaisia, ettei ole alkuunkaan tavatonta oivaltaa niitä vasta useamman kierroksen jälkeen. Sikäli bändi on siis astunut jälleen askeleen takaisinpäin, vaikka uuteen suuntaan onkin kulkenut.

Charles Bukowski - Pulp

Charles Bukowskin kirjojen suurin vahvuus piilee minun mielestäni hänen kahdessa piirteessään. Siinä, miten yksinkertaisia, mutta samalla runsaita lauseita hän osasi kirjoittaa, sekä siinä, miten käsittämättömiä käännöksiä hänen ajatuksenjuoksunsa teki. Ajatuksenjuoksu kun tuntui vielä muuttuvan yhä arvaamattomampaan suuntaan, mitä vanhemmaksi hän tuli. Tästä syystä Bukowskin viimeiseksi romaaniksi jäänyt Pulp on yksi parhaista teoksista, mitä häneltä koskaan ilmestyi.

Pulp kertoo yksityisetsivästä, joka joutuu hoitamaan toimeksiantoja samalla, kun vieraiden galaksien naiset joko tukevat tai kampittavat häntä. Tosin, kirjan juonta on turha puida sen enenpää, sillä se on lukunautintoa ajatellen lähes merkityksetöntä. Oleellisempaa on se, että kirjan ironisten hahmojen ja uskomattomien dialogien ansiosta nauroin Pulpia lukiessani makeammin ja enemmän, kuin pitkiin aikoihin. Ja ihailin Bukowskin friikkiä ja persoonallista maailmaa.

Mainittavan arvoista Pulpissa on näin kesäaikaan myös se, että se sopii atmosfäärinsä puolesta hellepäiviin kuin nakutettu.

Roadtrip to Nordkapp

HAILUOTO

Tarkoitus oli ehtiä maisemareiteistä huolimatta Ouluun ja Hailuotoon siten, että ehtisimme nähdä puoli kymmeneltä alkaneen fudisottelun kokonaan. Missasimme kuitenkin yhteyslautan, emmekä ehtineet Luotsihotellille ennen kuin vasta toisen erän alkuun. Sitäkään en ehtinyt nähdä montaa minuuttia, sillä sinä aikana kun ajoimme saaren halki, ehti Hailuoto napata otteeseensa niin voimakkaasti, ettei jalkapallo jaksanut enää kiinnostaa riittävästi. Vaihdoin sortsit housuihin, otin huuliharpun ja kameran mukaan ja lähdin kahlaamaan ulapan reunalle. Aivan käsittämättömän upeita maisemia! Majakka, kalapaatteja, karikukkoja, hiekkaa ja ulappa, joka jatkui aina Ruotsiin saakka. Kaukana eteläisessä horisontissa häämöttivät Raahen valot.

PAJALA (SWE)

Pajala on toistaiseksi Ruotsin kaurismäkeläisin paikka, jossa olen koskaan käynyt. Aika on pysähtynyt. Tuntuu, kuin hiekka olisi loppunut tiimalasista vuonna 1982, vaikka järjellä ajateltuna olisikin paljon luonnollisempaa, että eloa kuljettanut bussifirma olisi kaatunut vasta 90-luvun laman yhteydessä. Istumme hotellihuoneen koivusängyillä ja puhumme varoen tyypistä, joka irroitteli valtavamoottorisella Mersullaan keskustassa vain hetkeä aiemmin. Sitten valot sammuvat. Ja televisio. Sähköt ovat poissa. Menee hetki, ennen kuin naapurihuoneen ovi kuuluu aukeavan. Sitten on taas tehostetun hiljaista. Menen itsekin ovelle ja katson naapurihuoneen pikkupoikaa, jonka pää pilkottaa heidän ovensa takaa. "Var det kanske åskan?", yritän kysyä pojalta, joka ei vastaa mitään, vaan katsoo minua säikähtäneenä ja sulkee sitten hiljaa oven. Kävelen vastaanottotiskille, jossa virkailijalla on jäänyt pitsanleivonta kesken. Esitän hänelle saman kysymyksen kuin naapurin pikkupojalle, mutta hän sanoo, ettei kyse ole ukkosesta. Hotellissa sähköt ovat vain vähän katkeilleet edelliseltä viikolta alkaen. "Ei mitään vakavaa.", hän sanoo ja minä nyökkään.

Tromssa (NOR)

Mietin pitkään mikä Tromssassa mättää, kunnes keksin, että olin kuvitellut paikan sympaattisemmaksi. Kaikki palikat ovat kyllä niin sanotusti kohdallaan, mutta jonkinlainen lämpö puuttuu. En ole varma onko päälimmäisenä syynä tunteeseen kaupungin rähjäisyden ja käsittämättömän korkean hintatason yhdistelmä, vai ihmiset, jotka ovat kyllä ihan ystävällisiä, mutta jotenkin turhan hillittyjä. Tuntuu, kuin he puhuisivat liian täydellistä englantia.

Lokit sen sijaan vetävät pisteet himaan, sillä toisin kuin Helsingissä, Tromssan lokit keskittyvät siihen mihin lokkien kuuluukin keskittyä. Niitä ei kiinnosta pätkääkään minun jäätelöni, vaan troolari, joka saapuu satamaan. Eivätkä ne silloinkaan öykkäröi ihmisten seassa kun satamassa on seesteisempää. Ne istuvat talojen katoilla tai savupiippujen päällä ja tähyilevät merelle. Välillä joku niistä päästää vuorten välissä kaikuvan äänen ja vaihtaa isomman oikeudella parempaan tähystyspaikaan.

Alta (NOR)

Matka Tromssasta Altaan on ehkä hienointa, mitä Norja on tähän mennessä tarjonnut. Jokaisen mutkan takaa tuntuu ilmestyvän toinen toistaan jylhempiä ja upeampia näkymiä. Itse Altassa maaston muodot alkavat olla jo loivempia, mutta siitäkin huolimatta pikkukaupunki sijaitsee hienolla paikalla. Ongelmana on vain itse kaupunki. En tiedä onko minusta kasvamassa vanha kärttyisä äijä, jolla ei koskaan ole kaikki hyvin, mutta en voi olla ihmettelemättä miten näin upeaan paikkaan ollaan voitu rakentaa näin ankea kaupunki. Alta on kuin autio kulissikaupunki, johon ollaan haettu vaikutteita Vantaan Petikosta. Hotellin vieressä sijaitsevassa uudenkarheassa parkkihallissa on varmaan tuhat autopaikkaa, mutta vain viisi autoa. Mustakirppu mukaanluettuna. Terassilla ei istu ketään. Vain istuinaluset hyppivät tuulessa. Alta olisi toisin sanoen kamala paikka, ellei täällä olisi altalaisia. Heistä kun löytyy nyt sitä lämpöä, jota tromssalaisista kaipasin. Heidän puheestaan kuuluu sen verran norjalaisuus, että minunkin englantini vaihtuu täysin hallitsemattomasti johonkin ihmeellisesti painotettuun ja omituisesti lausuttuun ruotsiin. Peppes pizzan tarjoilija nauraa hauskasti ja hotellin vastaanottovirkailija varoittelee poroista, joita on kuulemma Nordkappiin mentäessä ihan älyttömän paljon. Luotamme häneen, sillä hän kertoo oman kotinsa olevan niillä nurkilla.

Nordkapp (NOR)

Maailman laita. Pohjoisin reuna. En ole varma olenko enemmän riemuissani Nordkappissa käymisen tuomasta statuksellisesta arvosta, vai siitä että edessäni aukeaa ulappa, joka ei jollain ajatuksen tasolla lopu mihinkään. Kylmä, houkutteleva ja pelottava meri, jonka aaltojen keskellä lipuu pienenä kaukaisena pisteenä punavalkoinen rahtilaiva.

Honningsvåg (NOR)

Paluumatkamme Nordkappista alkaa taas jalkapallon takia b-suunnitelmalla. Meillä ei ollut käytännössä mitään saumaa ehtiä Saksan ja Argentinan välisen ottelun alkuun mennessä määränpäähämme, joten pysähdyimme Honningsvågiin, pistimme Mustakirpun parkkiin ja tulimme Corner-nimiseen satamakapakkaan. Itse tilasin savulohipastan, kun kerran norjalaisessa kalastajakylässä ollaan. Sain sen eteeni sikäli kreivin aikaan, että lautanen tuli pöytään jokseenkin samalla hetkellä kun pallo potkaistiin liikkeelle. Luulen että tulen muutenkin muistelemaan tätä puolivälieräottelua elämäni ehtoopuolelle saakka. Siksi vaikuttavalta tuntuu katsoa saksalaisten hurmosta, kun samaan aikaan ikkunan takana aurinko paistaa ja hinaaja kiskoo proomua perässään satamaan.

Kirjat 2010

Jo Nesbø - Panssarisydän

Olen lukenut koko Jo Nesbøn Harry Hole -sarjan, ja oppinut ennakoimaan kirja kirjalta paremmin ne käänteet ja harhautukset, joilla Nesbø lukijaansa hämää. Hän on taitava, mutta kaava tapaa toistaa kuitenkin sen verran itseään, että Panssarisydämessä tiesin murhaajan nimen jo hyvissä ajoin. Hymähtelin jalat pöydällä omalle nokkeluudelleni ja ahmin suolapähkinöitä, kunnes tajusin, että Nesbø oli vienyt minua taas kuin pässiä narussa. Perkeleen turska kirjoitti ensin vajaat seitsemänsataa sivua ihmismielen liikkeiden ennakoitavuudesta, ja veti sen jälkeen maton jalkojeni alta osoittamalla, että tiesi tarkalleen mihin syöttiin tartun ja mitkä arvaan syöteiksi.

Loppukohtausten kirjoittamisessa Jo Nesbø ei sen sijaan ole aivan samalla tasolla juonenpunonnan kanssa. Hänen loppukohtauksensa ampuvat lähes joka kerta amerikkalaisittain yli, ja tuovat pahimmillaan mieleen jonkin Terminator-elokuvan loppukohtauksen. Se on sikäli erityisen harmillista, että niiden takia kirjojen uskottavuudesta häviää suuri siivu. Jo itse päähenkilökin on kliseisyytensä takia suvaittavuuden rajoilla, mutta sen voi vielä antaa anteeksi, koska Nesbøn teksti on muuten niin nerokasta. Loppukohtaukset taas ylittävät sietokyvyn rajan, kun likimain tavarajunan alle jääneet ja päähän ammutut hahmot vetelevät vielä karatepotkuja.

Panssarisydämen loppukohtaus ei ole Nesbøn huonoin, mutta eittämättä siihenkin ollaan pedattu hyvän ja pahan kaksintaistelulle hieman turhan kaunis auringonnousu. Muilta osin kirja on taas sikäli ilahduttava, että tuntuu kuin Nesbø olisi päässyt jälleen Pelastajan ja Lumiukon jälkeen kunnon vauhtiin. Ei Panssarisydän ehkä Nesbøn kaikkein paras kirja ole, mutta kärkipäähän tämä Norjan lumiseen vuoristomaisemaan ja Kongoon sijoittuva teos kuitenkin menee.


Lauri Puintila - Kaappari Lamminparras

Vuonna 1978 taloudelliseen ahdinkoon joutunut oululainen liikemies Aarno Lamminparras teki jotain, mitä kukaan muu ei ollut saanut vielä Suomessa päähänsä. Hän kaappasi Finnairin lentokoneen ja lenteli sillä vajaan vuorokauden verran täysin päättömästi. Oulusta Helsinkiin, Helsingistä Ouluun ja sitä rataa. Hän vapautti koneesta miehet ja piti naiset, pois lukien äidit ja lentoemäntä, josta hän ei pitänyt. Lamminparras vaati valtiolta suuret lunnaat, jotka hän halusi ohjattavan tapahtumiin nähden täysin idioottimaisiin kohteisiin. Ja virkamiehet juoksivat. He vastasivat kaikkiin Lamminpartaan vaateisiin aina viimeistä viskipulloa ja vuorokauden pituista kotilomaa myöten. Tosin, loma meni hieman käsille, kun Lamminpartaan piti suuressa neroudessaan ruveta hieromaan kotoaan käsin autokauppoja, koska hänen mielestään vaimon piti saada Datsun.

Lauri Puintila onnistuu kuvailemaan kirjassaan hyvin sen hetken, kun Lamminparras istuu koneen ohjaamossa pyssy taskussaan, muttei ole vielä ottanut ratkaisevaa askelta. Siihen hetkeen sisältyy tunnetta ja samastuttavuutta, mutta muilta osin kaapparin toimintaa kuvataan sen verran tragikoomiselta kantilta, että kirjaa lukiessa on helppoa unohtaa kyseessä olevan vakavan asian. Oikeastaan ainoat, joilla homma tuntuu olevan koko ajan kunnolla näpeissä, ovat lentokoneen henkilökunnan edustajat. He kun joutuvat välillä jopa hieman jelppaamaan Lamminparrasta, jotta kukaan ei menettäisi henkeään vahingossa, ja että kaappaus etenisi edes hieman siten, miten oikeat kaappaukset yleensä etenevät.


John Fante - Tomu tietää

Kaikkien kuulemieni kehujen perusteella en malttanut pihdata Charles Bukowskin innoittajan ja Dan Fanten isän kirjaa Tomu tietää suunnitelmieni mukaisesti ensi kesään, vaan aloitin sen heti.

Seuraajiaan kunniallisemmin kirjoittavan John Fanten kirja osoittautui kuitenkin hienoiseksi pettymykseksi. Suurimpana syynä oli runollisuus, joka ei ainakaan minun kapasiteetillani antanut tarinalle mitään lisää, vaan toi ennemminkin vähän sellaisen tunteen, kuin olisi lukenut kahta tyystin erilaista kirjaa ristiin. Niin pitkään kuin kaunopuheisuus pysyi aisoissa, säilyi myös tarina vetävänä ja samastuttavana, mutta siinä vaiheessa kun maissipellolla lenteleville pääskysille alettiin syöttää kaipausta, tuli tekstistä olo, kuin kirjailija ei olisi pitänyt itseään riittävän taiteellisena, ellei olisi kirjoittanut jotain yliampuvan vertauskuvallista.

Hyvää Tomu tietää -kirjassa oli puolestaan sama piirre, joka tekee myös nuoremman Fanten kirjoista niin hienoja. Kyky kirjoittaa ihmisistä poikkeuksellisen elävästi. Vaikka henkilöt olisivat olemuksiltaan hyvinkin erikoisia, osaa John Fante kuljettaa lukijan silti askeleen verran lähemmäs heitä. Hahmot ovat sellaisia, että jollain tasolla heille kaikille luo mielessään jonkinasteisen oman tarinan kirjan päätyttyä. Tomu tietää toimii myös loistavana matkana Los Angelesiin, sillä kirjan sivuilta voi haistaa Tyynen valtameren ja rannan hiekan jopa voimakkaakkaammin, kuin hänen poikansa kirjoista, joissa tuoksu on myöskin varsin voimakas.


Dan Fante - Pönttö

Pakko kehua Dan Fanten Pönttöä vielä ennen kuin kesä on kokonaan ohi. Los Angelesin lämpimiin iltoihin ja valtameren tuoksuun sijoittuva kirja kun on ainakin itselleni parhaimmillaan näin loppukesällä. Se kertoo lievästi romantisoitua alkoholismia vastaan painivasta miehestä, joka päätyy toipilaskaveriensa seuraksi tietokonefirmaan puhelinmyyjäksi. Samalla työpaikalla toimii myös kuumaverinen ja viehättävä nainen, jonka seurassa päähenkilö Bruno Dante ajautuu tekemään erikoisia päätöksiä ja perumaan niitä.

Tyylilliseti John Fanten poika kuuluu hyvinkin pitkälti samaan kastiin ironisen Charles Bukowskin kanssa. Hän kirjoittaa nerokkaan lyhyitä ja yksinkertaisia lauseita, jotka ovat pienuudestaan huolimatta täynnä näkymättömiä elementtejä. Molemmilla kirjailijoilla on oma alkoholismiin taipuvainen alteregonsa, joista Bruno Dante pytyy pitämään nauhat aavistuksen verran paremmin näpeissään ja käyttäytymään muutenkin korrektimmin kuin Bukowskin Henry Chinaski.

Pöntöstä on syytä nostaa sopivan koruttoman tekstin lisäksi esiin myös se, että Dan Fante on saanut loihdittua kirjansa hahmoille jotenkin poikkeuksellisen inhimilliset luonteet. Hän ei selitä hahmojaan puhki, mutta silti valtaosa on niin samastuttavia, että jopa heidän mainitsematta jääviin ilmeisiinsäkin tulee kiinnitettyä huomiota. Romanttiseksi kirjaksi Pönttöä ei voi missään nimessä sanoa, se on kaukana siitä, mutta siltikin Fante on kirjoittanut parilla viimeisellä lauseellaan kirjaansa lopun, joka on huomattavan kaunis, mutta silti linjassa kaiken aiemman kanssa.


Charles Bukowski - Pulp

Charles Bukowskin kirjojen suurin vahvuus piilee minun mielestäni hänen kahdessa piirteessään. Siinä, miten yksinkertaisia, mutta samalla runsaita lauseita hän osasi kirjoittaa, sekä siinä, miten käsittämättömiä käännöksiä hänen ajatuksenjuoksunsa teki. Ajatuksenjuoksu kun tuntui vielä muuttuvan yhä arvaamattomampaan suuntaan, mitä vanhemmaksi hän tuli. Tästä syystä Bukowskin viimeiseksi romaaniksi jäänyt Pulp on yksi parhaista teoksista, mitä häneltä koskaan ilmestyi.

Pulp kertoo yksityisetsivästä, joka joutuu hoitamaan toimeksiantoja samalla, kun vieraiden galaksien naiset joko tukevat tai kampittavat häntä. Tosin, kirjan juonta on turha puida sen enenpää, sillä se on lukunautintoa ajatellen lähes merkityksetöntä. Oleellisempaa on se, että kirjan ironisten hahmojen ja uskomattomien dialogien ansiosta nauroin Pulpia lukiessani makeammin ja enemmän, kuin pitkiin aikoihin. Ja ihailin Bukowskin friikkiä ja persoonallista maailmaa.

Mainittavan arvoista Pulpissa on näin kesäaikaan myös se, että se sopii atmosfäärinsä puolesta hellepäiviin kuin nakutettu.


Jo Nesbø - Torakat

Alkussanoiksi on sanottava, että Jo Nesbø on ehdottomasti paras koukuttaja, jonka tiedän. Hän on kirjailija, jonka takia olen sammuttanut yölampun vasta aamun pikkutunneilla, vaikka herätyskello oli soimassa seuraavana aamuna ennen kahdeksaa. Laskin kirjan pöydälle kolmelta, painoin pääni tyynyyn ja suljin silmäni. Kirjan tapahtumat ehtivät pyöriä päässäni pari minuuttia, kunnes en enää voinut olla sytyttämättä lamppua uudelleen ja olla lukematta vielä paria lukua.

Tuntuu erikoiselta, että Harry Hole -dekkarisarjan toinen kirja julkaistiin Suomessa vasta tovi sitten, sillä toisin kuin ennakkoon arvelin, on Torakat yksi Nesbøn parhaista kirjoista. Se on erilainen, arvaamattomampi ja koukuttaa salakavalammin kuin sarjan muut teokset. Jo Nesbø on juoneen liittyvissä käänteissään äärimmäisen ovela, mutta toistaiseksi seitsemän kirjan pituisen Harry Hole -sarjan loppupuolella käänteet ovat alkaneet hieman toistaa itseään. Torakat on riittävän erilainen, minkä takia seuraavaa käännettä tai loppuratkaisua on poikkeuksellisen vaikeaa arvata. Ja mikä vielä kutkuttavampaa, lähes täydellistä tahtia tipahtelevat ratkaisevat käänteet palkitsevat lukijaa ruhtinaallisesti, mutta siitä huolimatta kaikkein suurin kysymys säilyy yhtä mystisenä lähes loppuun saakka.

Tavallaan harmittaa, etten malttanut pihdata Torakoita kesään asti, sillä helteiseen Bangkokiin sijoittuva kirja tuntuisi jo pelkkien puitteidensakin takia istuvan käteen kaikkein parhaiten juuri vuoden kuumimpina päivinä. Muutenkin kirjassa on sellainen henki, kuin Nesbø olisi kirjoittanut sen nimenomaan juuri kesällä, tai sitten ihan paikan päällä.


Pär-Henrik Sjöström - Tie meren yli

Odotin 33-vuotispäivääni ehkä enemmän kuin montaakaan muuta syntymäpäivääni pariinkymmeneen vuoteen. Syynä oli virhe. Se, että olin bongannut Akateemisesta kirjakaupasta Viking Linen 50-vuotishistoriikin ja toivonut sitä lahjaksi, vaikka minun olisi pitänyt päästä lukemaan se heti.

Tie meren yli on Viking Linen kustantama kirja Viking Linen erinomaisuudesta, ja siitä kuinka piskuinen pioneerihengellä aloittanut varustamo taisteli tiensä vaikeuksien kautta voittoon ja kaatoi Goljat-hylkeen. Toki kirjassa tunnustetaan myös Viking Linen kohdanneen epäonnistumisia ja takaiskuja, mutta niistä puhutaan alkuaikojen kömmähdyksiä ja kahden osakasvarustamon, Sallyn ja Sliten konkursseja lukuunottamatta lähinnä siten, kuin ne olisivat vain melko epäoleellisia pikku rikkoja rokassa. Viking Linen Siljalle menettämästä Europa-uudisrakennuksesta kirjoitetaan esimerkiksi sellaisessa hengessä, kuin vaikeiden aikojen ja olosuhteiden vallitessa olisi ollut turvallisempaakin päästä eroon Itämeren suurimmasta autolautasta. Myöhemmin, kun Viking Line pääsi puolestaan kaappaamaan itselleen Silja Scandinavian, puhutaan asiasta kuin parhaimapanakin revanssina. Mutta ehkä juuri se on kirjan tarkoituskin. Luoda hyvää taisteluhenkeä yhtiön henkilökuntaan, jolle kirja lienee ensisijaisesti kirjoitettu. Ja toisaalta, vaikka Silja Line vaikuttaisi olevan Viking Linelle samanalainen kilpakumppani kuin Ruotsi Suomelle, puhutaan kilpailijasta silti koko ajan varsin kunnioittavaan sävyyn.

Tavalliselle varustamobisneksen ulkopuolella olevalle lukijalle Tie meren yli on loistava aikamatka erityisesti 50- ja 60-lukujen taitteeseen. Vikinglinjan historian ensimetreiltä löytyy mittava määrä sellaisia kuvia, joiden välityksellä voi haistaa meren ja tuntea sen jännityksen ja innostuneisuuden, joka tuon ajan ulkomaanmatkailuun liittyi. Kertomuksiin ensimmäisten laivojen hankinnoista ja matkoista liittyy todellista merenkävijäin henkeä ja piipputupakan tuoksua. Myöhemmin 60-luvulla ja 70-luvun taitteessa yhtiölle alkaa tulla aluksia sellaista tahtia, ettei niistä puhuta enää samalla tavalla yksilöinä, kuin aiemmin. 80-luvulle tultaessa Tie meren yli ei ole enää ajankuva, jossa sympaattisten laivojen kahvilatyöntekijät hymyilisivät tuulisessa mustavalkokuvassa, vaan tietopaketti, jossa hinnat, reitit, tekniset tiedot ja matkustajamäärät ovat nousseet oleellisimmaksi anniksi. Toki meritunnelma säilyy kirjan loppuun asti, mutta jotenkin kirjoittaja on onnistunut tulkitsemaan ajan hengen muuttumista vähän turhankin hyvin.

Huolimatta kirjan lopun modernimmasta näkökulmasta, on Tie meren yli maultaan nostalginen kokonaisuus. Ainakin jos kuuntelee lukiessaan taustamusiikkina Georg Malmsténin merimieslauluja. Omat tuiki tavalliset kokemukset Ruotsin risteilyiltä saavat kirjaa lukiessa ihan eri merkityksen, ja mieli alkaa kaivata sitä aaltojen kimmellystä, jolta ei voi välttyä, vaikka sulkisi silmät.


Leif GW Persson - Ken lohikäärmeen surmaa

Leif GW Persson tuntuu parantavan kirja kirjalta. Tai ei, edellinen kirja Putoaa vapaasti kuin unessa, joka kertoi Perssonin näkemyksen Olof Palmen murhasta, oli kaikesta mielenkiintoisuudestaan huolimatta hieman turhan luettelomainen ja ponneton. Se ei tarjonnut hirveästi mitään sellaista, mistä kirjailija ei olisi jo joskus aiemmin kertonut. Mutta silti, trendi hänen kirjojensa tasossa on nouseva.

Ken lohikäärmeen surmaa on loistava dekkari. Se on kepeä, mutta silti riittävän uskottava ja tarkka. Kirjailijan hahmoista on kasvanut vuosien varrella mielenkiintoisempia, ja heistä on tullut mukavampia. Jopa komisario Bäckström, jonka takia meinasin jossain vaiheessa jättää koko Perssonin lopputuotannon väliin, tuntuu nyt kaikesta sovinistisuudestaan ja sokeasta omahyväisyydestään huolimatta hilpeältä hahmolta. Aivan kuin kirjailija itse olisi alkanut ottaa hieman rennommin. Jos Perssonin loppuratkaisuissa on ollut aina aiemmin läsnä jokin suuri pettymys ja toivottomuus, loppuu tuorein kirja varsin valoisasti. Jopa yliampuvine yksityiskohtineen huvittavasti. Sillä tavoin, kuin Ken lohikäärmeen surmaa olisi viimeinen näistä hahmoista kertova kirja?

Toinen asia, jossa Leif GW Persson on vuosien varrella kehittynyt, on koukuttaminen. Käänteitä hän on osannut kirjoittaa aina, mutta nyt hän on ruvennut kuljettamaan myös juonta siten, ettei kirjaa malttaisi jättää kesken.

Ken lohikäärmeen surmaa ei ymmärtääkseni nojaa Perssonin muista kirjoista poiketen mihinkään todelliseen tapahtumaan, mikä saattaisi olla yksi syy siihen, miksi se ei tunnu aivan niin ammattimaiselta ja todelta kuin miehen aiempi tuotanto... Tai sitten hän on saanut lapsia tai lapsenlapsia. Joka tapauksessa, kirja on totuttua leikkisämpi, mutta myös miellyttävämpi lukea.